Yabusame – perinteinen japanilainen jousiammunta ratsain

Ennen tuliaseen keksimistä jousi ja nuoli oli maailmanlaajuisesti soturin ensisijainen kaukotaisteluväline. Jousta käytettiin ensin jalan ja vähitellen myös hevosen selästä ampumalla. Lyhyttä jousta käyttivät tehokkaasti sekä Tšingis- kaanin ratsujoukot että Pohjois-Amerikan intiaanit. Myös Japanissa jousesta tuli hyvin varhain ratsastavien sotureitten pääase. Erona muihin ratsastaviin soturikansoihin japanilainen soturi (bu-shi, sotilas-herrasmies, myöhemmin samurai) käytti kuitenkin pitkää jousta myös ratsun selästä ammuttaessa.

Jousiammunta Japanissa

Japanissa jousta käytettiin sota-aseena jo Yayoi-kaudella, ajanlaskumme alussa.

Varsinaisen tulikasteen japanilainen pitkä jousi sai Kamakura-kaudella (1185–1336) kun bushit onnistuneesti torjuivat vuosien 1274 ja 1281 mongolihyökkäykset. Jousi oli bushien pääase ja heidän säännöstöstään alettiin käyttää nimeä kyūba no michi – jousen ja hevosen tie. Tästä sitten 1600-luvulta alkaen kehittyi käsite bushidō – sotilaan tie. Jo Heian-kaudella (794–1185) oli lähinnä kugen eli hoviaatelin keskuudessa syntynyt erilaisia jousiammuntaan liittyviä seremonioita. Jousiammunnasta tuli täten vähitellen myös suosittu henkinen harrastuslaji johon sisällytettiin zen-buddhismin oppeja. Vähitellen syntyi useita jousiammunta-koulukuntia (ryūha) jotka loivat omia, usein salaisia (hiden) säännöstöjä siitä, miten tuli käyttäytyä ammuttaessa jousella. Tokugawa-kauden aikana (1600–1867) tällaisia koulukuntia on laskettu olleen lähes 50. Tästä syntyi sanonta kyūryū jippa, ”yhdeksän koulua ja kymmenen haaraa”. Jousiammunta (kyūjutsu, myöhemmin kyūdo) jaetaan Japanissa seuraaviin ala-ryhmiin: 

     reisha = seremoniallinen jousiammunta

     busha = sotilaallinen jousiammunta

     hosha = jousiammunta jalan

     kisha = jousiammunta hevosen selästä

     dōsha = jousiammunta sisätiloissa

Kishaa eli jousiammuntaa hevosen selästä harrastettiin melkein yksinomaan bushien piirissä. Myös tälle alalle muodostui jo hyvin varhain useita koulukuntia. Tunnetuimmat näistä ovat Ogasawara-ryū sekä Takeda-ryū. Ogasawara-perheen ensimmäinen tunnettu jousimies oli Ogasawara Nagakiyo (1162–1242). Hänen jälkeläisensä Sadamune (1294–1350) opetti jousiammuntaa sekä keisari Go-Daigolle että shōgun Ashikaga Takauijille. Ogasawarasta tuli Tokugawa-kaudella kisha-jousiammuntatyylin johtava koulukunta. Se toimii vielä nykyäänkin sekä yabusame- että japanilaisen etiketin johtavana koulukuntana Japanissa.

Yabusamen historia

Kamakura-kaudesta alkaen bushit harrastivat yleisesti myös jousimetsästystä ratsain. Villisikojen ja kauriiden metsästystä pidettiin hyvänä sotataitojen ylläpitokeinona. Mutta keksittiin myös kenties vähemmän rasittavia keinoja ylläpitää jousiammunnan taitoja – yabusame, kasakage ja inuōmono. Yabusamessa ammuttiin laukkaavan hevosen selästä kolmea, suoran radan sivuun asetettua maalia kohti. Tästä kerrotaan tarkemmin seuraavassa. Kasagakessa rata oli lyhyempi ja kapeampi, ja radan molemmille puolille asetettuina maaleina toimivat joko perinteiset sarasta tehdyt päähineet (kasa) tai erikokoiset isommat tai pienemmät laudoista tehdyt maalit. Inuōmonossa ammuttiin laajan bambuaitauksen sisään irtilaskettuja koiria kohti. Aluksi tämä tapahtui tappavilla nuolilla mutta myöhemmin, buddhalaismunkkien vastustuksen takia, siirryttiin topattuihin nuoliin jotka eivät juuri vahingoittaneet tähän tarkoitukseen erityisesti kasvatettuja koiria (useimmiten valkoisia väriltään). Inuōmono-jousiammuntaan liittyi paljon seremonioita ja ratsastajat olivat pukeutuneet määrättyyn hovipukuun. Monta korkea-arvoista tuomaria arvioi tuloksia ja tyylejä.

Näistä hevosen selästä ammuttavista jousilajeista on meidän päiviimme säilynyt yabusame. Mitä siis tarkkaan ottaen on yabusame? Historian kirjoissa mainitaan yabusame ensimmäistä kertaa vuonna 1096. Mutta tiedetään että nimellä umayumi (hevosjousi) yabusamea harrastettiin jo keisari Kemmein hallinta-aikana (509–571). Nämä esitykset tapahtuivat keisarin käskystä jonkin shintō-pyhäkön alueella. Näin yabusamella on alusta alkaen ollut shintō-uskontoon liittyvä uskonnollinen tausta. Tarkoitus oli yabusamella miellyttää jumalia niin että maassa vallitsisi rauha ja sadosta tulisi runsas. Tällainen funktio yabusamella on vielä tänäkin päivänä. Yabusamea esitetään Japanissa edelleenkin melkein poikkeuksetta jonkin shintō-pyhäkön alueella. Tunnetuimmat yabusame-tapahtumat järjestetään Kamakurassa sijaitsevassa Tsurugaoka Hachimangū -pyhäkössä, Tokiossa sijaitsevassa Meiji jingū -pyhäkössä ja Nikkon Tōshōgū -pyhäkössä.

Yabusamessa käytettävä rata ja maalit

Itse yabusame-seremonia on säilynyt melkein muuttumattomana tuhannen vuoden ajan. Yabusameen liittyy paljon uskonnollisia menoja jotka edeltävät itse ratsastustapahtumaa. Näitä ovat esimerkiksi shintō-papin antama ratsastajien ja hevosten siunaus sekä Age-ogi eli viuhkaseremonia. Yabusamessa käytetty rata (baba) on 280–330 metriä pitkä ja n. 2 metriä leveä hiekalla päällystetty suora käytävä. Se on koko pituudelta eristetty köysillä ja rataa ratsastetaan aina vain yhteen suuntaan. Radan päässä on n. 50 metriä pitkä vauhdinottoalue. Sitten seu- raa kolme maalia, jotka on asetettu 80–85 metrin välein. Ja lopuksi on n. 60–80 met- rin pituinen ”jarrutusalue”, josta hevoset kävelytetään takaisin lähtöalueelle rataa pitkin. Maalit on asetettu radan vasemmalle puolelle kahden metrin päähän radasta. Ne koostuvat kolmesta n. 55 cm kokoisesta hinoki- tai setripuulaudoista tehdystä neliöstä (mato), joihin esimerkiksi Takeda-koulukunnassa on maalattu 5 eriväristä rengasta. Maalit on asetettu viistoasentoon bambukeppeihin kiinni- tettyinä noin kahden metrin korkeuteen. Kunkin maalin taakse on pingotettu n. 4 kertaa 4 metrin kokoinen kangas nuolien vastaanottamiseksi.

Yabusamessa käytettävät varusteet

Kamakura-kaudella ratsastava bushi oli sotatantereella puettu raskaaseen mutta taipuisaan haarniskaan (ō-yoroi). Näin hän oli vihollisnuolilta varsin hyvin suojattu, mutta toisaalta haarniska jossain määrin esti pitkän jousen tehokasta käyttöä. Sen takia esimerkiksi oikea nuolikäsi oli vailla panssarointia liikkuvuuden parantamiseksi ja rintapanssari oli verhoiltu nahalla tai kankaalla, jottei jousen jänne tarttuisi panssarin metallisuomuihin. Itse jousi (yumi) oli bambusta, puusta ja rottingista valmistettu laminaattijousi jonka säilyvyyttä lisäsi huolellinen lakkaus. Tämä pitkä jousityyppi on säilynyt muuttumattomana meidän päiviimme saakka. Sitä käytetään sekä yabusamessa että tavallisessa jousiammunnassa (kyudō). Poikkeuksena kyudōssa käytettyyn laukaisutekniikkaan jousi (tai oikeastaan sen jänne) ei kuitenkaan pyörähdä jousikädessä 360 astetta laukaisun jälkeen (yugaeri). Tästä syystä vasenta jousikättä suojaa paksumpi hiha (igote). Jousen pituus on noin 220 cm ja sen erityispiirre on epäsymmetrisyys – vain yksi kolmannes jousen pituudesta on kahvan alapuolella. Tämä oli itse asiassa välttämätöntä jotta pitkää jousta pystyisi jotenkuten joustavasti käsittelemään hevosen selässä istuen. Muistona 1200-luvun mongolihyökkäyksistä japanilainen jousiampuja käyttää niin kutsuttua mongoliotetta, johon tarvitaan hansikas (kake) jossa on vahvistettu peukalo. Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta on, että japanilaisessa jousessa nuoli asetetaan aina oikealle puolelle jousta, kun taas länsimaisessa jousiammunnassa nuoli asetetaan jousen vasemmalle puolelle.

Yabusame-ratsastajan (ite) vaatetus on samankaltainen kuin Kamakura-kauden bushien metsästyksessä käyttämä. Haarniskaa yabusame-ratsastajat eivät käytä, mutta joskus kyllä tuomarit ja jotkut avustajat. Vyöhön kiinnitettynä jousimiehellä

on pitkä miekka (tachi) sekä edessä vyöhön työnnettynä lyhyt miekka (maezasi). Koska asu periaatteessa on metsästysasu (age-shōzoku), hänen jalkojaan peittävät kauriinnahasta tehdyt suojukset, jotka suojasivat ratsastajaa esimerkiksi villisian hyökkäyksiltä. Päässään ratsastajalla on vanhanmallinen ayaigasa, eli kaislasta punottu leveä päähine. Selässään hänellä on erityistyyppinen nuoliviini (ebira) josta hän nopeasti pystyy vetämään uuden nuolen (ya) ja asettamaan sen jousen jänteelle. Nuolten kärjet ovat tylppäpäiset ja muodoltaan naurista muistuttavat. Pääsääntöisesti käytetään nk. viheltäviä nuolia (kaburaya), mutta kokeneet ratsastajat saattavat käyttää v-muotoisia leikkaavia nuolia (karimata-ya). Kun tylppä nuoli osuu maaliin, siitä syntyy napakka ääni. Maali halkeaa tavallisesti kahteen tai useampaan osaan. Tällaisen kappaleen rikotusta maalilevystä katsotaan tuovan onnea saajalleen.

Yabusamen kulku

Yabusameen osallistuu tavallisesti 5–10 ratsastajaa, jotka vuorollaan laukkaavat pitkin rataa, yleensä 4–5 kertaa per ratsastaja. Jokaisen maalin kohdalla on tuomari joka täysosuman sattuessa ilmoittaa tästä kohottamalla valkoisilla suikaleilla varustetun sauvan ilmaan. Maalin ympärillä istuvat myös nuoltenkerääjät sekä maalitaulun asettajat. Seremonia alkaa kun päätuomari viuhkallaan näyttää että ensimmäinen ratsastaja saa lähteä laukkaan radan päästä. Lähtiessään radalle ratsastajalla on yksi nuoli valmiiksi asennettuna jousen kielelle sekä koulukunnasta riippuen 3–5 nuolta nuoliviinissään. Hevostaan hän ohjaa ainoastaan pohkeillaan. Tämä vaatii suurta ratsastustaituruutta ratsastajalta. Jalat on asetettu perinteisiin japanilaisiin jalustimiin (abumi) jotka antavat tuen jalkapohjalle. Jousta jännittäessään hän asettaa jousta pitävän käden heti 90 asteen kulmaan kohtia maalia ja laukaisee nuolen kun maali vilahtaa ohi. Ratsastaja ei siis tähtää maalia seuraten sitä etuviistoon. Juuri ennen kuin ratsastaja laukaisee nuolen hän huudahtaa terävästi in-yō (tarkoittaen ying-yang). Ammuttuaan ensimmäisen nuolen hän salamannopeasti vetää esiin toisen nuolen nuoliviinestä, asettaa sen jouselle ja ampuu. Maalien väliseen matkaan aikaa menee keskimäärin vain noin 6–8 sekuntia ja koko suoritukseen noin 20 sekuntia.

Jokaisen yabusame-ratsastajan toive tietenkin on rikkoa niin monta maalia kuin mahdollista. Mikäli hän osuu kaikkiin kolmeen maaliin hän saa tuomarilta valkoisen silkkiliinan palkinnoksi. Mutta voitto ei yabusamessa ole tärkeintä vaan nimenomaan hyvä kokonaissuoritus. Sillä tavalla yabusame-seremonia täyttää tarkoituksensa, eli jumalten miellyttämisen sekä onnen tuomisen katsojilleen ja rauhan säilyttämisen valtakunnassa.

Teksti: Ronny Rönnqvist

(Julkaistu alunperin SJY:n Kokoro-lehdessä 2/2014)

Navigaatio