Koton lumoissa

Sitar-tyyppinen kielisoitin koto (tai , kuten ammattilaiset yleensä soitinta kutsuvat) kuuluu kansainvälisesti tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin japanilaisiin soittimiin. Se on itse asiassa myös ainoita perinteisessä japanilaisessa musiikissa käytettyjä alkujaankin japanilaisia soittimia: Japanissa oli nimittäin yksinkertaisia kotoja jo silloin, kun kiinalaistyyppinen, 13-kielinen koto saapui maahan gagaku-hovimusiikin (Kokoro 4/2014) mukana 500-luvulla. Soittimen pitkästä historiasta ja merkityksestä Japanissa kertoo sekin, että Murasaki Shikibun (973–1014) Genjin tarinassa useat Genjin viettelemät naiset soittavat kotoa.

musiikki_koto2

Hasegawa Settein (1813–1882) näkemys kotonsoittajasta

Tyypillinen nyky-koto on 13-kielinen ja perustuu siis enemmän kiinalais- kuin japanilaistyyppiseen kotoon. Alkujaan japanilaista kuusikielistä kotoa (yamatogoto tai wagon) käytetään lähinnä gagakussa – ja siinäkin ainoastaan yhteyksissä, jotka liittyvät keisarin hoviin. 13-kielinen koto on kooltaan varsin suuri, ja sitä soitetaankin perinteisesti lattialla sen ääressä istuen. Koton erikoisuuksiin kuuluvat helposti siirreltävät, pitkin runkoa asetetut virityssillat, jotka mahdollistavat soittimen viritysten muuttamisen jopa keskellä kappaletta. Koton kiinnostaviin soittotekniikoihin kuuluvat liukuvat kieltä alas painamalla toteutetut glissandot ja nopeat tremolot. Kielet itsessään ovat paksuja ja melko raskaita soittaa, mistä syystä soittajat käyttävät usein sormen ylimpään niveleen kiinnitettäviä, kynnenmuotoisia plektroja. Näitä myös kutsutaan nimellä tsume, kynsi.

On kulunut satoja vuosia, että soittimesta ja sen perinteestä on tullut sellaisia kuin ne nykyään ovat. Kotoa käytettiin Japanissa hyvin pitkään lähinnä gagaku-soittimena. Sille ollut juurikaan omaa repertuaaria, ja buddhalaisissa temppeleissä etenkin Kyūshūlla soitetut koto-soolotkin perustuivat lähinnä tunnetuimmalle gagaku-kappaleille. Gagakussa kielisoittimet, siis koto ja biwa-luuttu, olivat aateliston yksinoikeus, ja temppeleissä soitettu koto liittyi luonnollisesti ainoastaan papistoon. Soitin olikin ankarasti kielletty naisilta kuten myös sokeilta miehiltä.

musiikki_koto1

 

Edo-kausi ja koto-musiikin muutokset

Nykyisen, alkujaan puhtaasti japanilaisen koto-musiikin synty ajoittuu Edo-kauden (1603–1868) alkuun. Kyūshūlainen koto-muusikko Hōsui ei tarinan mukaan saanut Kiotossa hakemaansa hyväksyntää, minkä seurauksena hän matkusti Edoon (nykyinen Tokio) ja opetti kieltojen vastaisesti kaiken tietämänsä sokealle Yatsuhashi Kengyōlle (1614–1685) – sokeiden miesten muodostaman Tōdō-killan jäsenelle. Yatsuhashi Kengyō alkoi tämän jälkeen uudistaa koto-perinnettä innokkaasti: hän korvasi aiemmat gagaku-viritykset uusilla, nykyisinkin käytössä olevilla virityksillä ja kirjoitti soittimelle paljon uutta repertuaaria. Nämä viritykset ja kappaleet oikeastaan vakiinnuttivat koton nykyisin tunnetun äänimaailman.

Uudistusten myötä kotolla alettiin myöhemmin säestää laulua, ja sitä käytettiin yhdessä myös shakuhachi-huilun (Kokoro 2/2015) ja shamisen-luutun kanssa esittämään eräänlaista keskiluokan suosimaa kamarimusiikkia niin sanottuna sankyoku-yhtyeenä. Koto-säestyksellisissä lauluissa puolestaan alettiin kertoa samoja tarinoita kuin ajan teatteriperinteissä. Erityisen merkittävässä asemassa koto oli kuitenkin myös soturiluokan ja muun ylhäisön tyttärien harrastuksena – siis aivan samoin kuin piano yhdistettiin pitkään länsimaissa rikkaiden perheiden tyttäriin. Ammattimaisella tasolla naiset eivät kuitenkaan saaneet edelleenkään kotoa soittaa.

Koto-perinne alkoi suuntautua omiksi koulukunnikseen Tōdō-killan piirissä jo Edo-kaudella, ja tuolta ajalta ovat peräisin esimerkiksi nykyäänkin suurimmat Yamada- ja Ikuta-koulukunnat. Koulukuntaerot kuuluvat esimerkiksi musiikin hieman erilaisena fraseerauksena, mutta myös siinä, että itse soittimet eroavat toisistaan rakenteeltaan. Nykyisin tosin Yamada-koulukunnan hieman isompi ja voimakkaampiääninen koto on vakiinnuttanut asemansa lähes kaikkien koulukuntien käytössä.

Myös itse koto-musiikissa on monta Edo-kaudella syntynyttä ja nykyäänkin tunnettua klassikkokappaletta. Esimerkiksi Yatsuhashin kirjoittama Rokudan no shirabe (Kuusiosainen harjoittelukappale) on jokaisen koto-harrastajan tuntema sävellys, joka kuuluu myös Japanin peruskouluopetukseen. Myös erittäin tunnettu laulu Sakura, sakura on alun perin koto-sävellys. Kappaleen väitetään kyllä usein olevan vanha japanilainen kansanlaulu, mutta se on todellisuudessa kirjoitettu vasta 1800-luvulla ja alun perin tarkoitettu harjoittelukappaleeksi soittoa opetteleville lapsille.

 

Koto Meiji-uudistuksen pyörteissä

Useiden muiden perinteisten soitinten tavoin koto ja sen musiikkiperinne joutuivat vuoden 1868 Meiji-uudistuksen myötä länsimaalaisen kulttuurin jalkoihin. Tokugawan shōgun-suvun hallitsemassa Japanissa erityisoikeuksia nauttineen Tōdō-killan hajottaminen johti soittimen ammattimaisen harjoittamisen yhtäkkiseen romahdukseen. Vaikka soitin oli selvästi vakiinnuttanut asemansa Japanissa ja esimerkiksi länsimaisesta pianosta käytettiin pitkään termiä yōkin (”länsimainen koto”) nykyisin käytössä olevan lainasanan piano sijaan, soittimen koko perinne oli vaarassa katketa. Vuonna 1879 perustetussa valtion musiikkikoulussa Ongaku torishirabe gakarissa (Musiikin tutkimuskomitea; nykyään Tokion taideyliopiston musiikkitiedekunta) kotoa esimerkiksi käytettiin lähinnä länsimaalaisten kappaleiden esittämiseen tilanteessa, jossa Japanissa ei ollut vielä tarpeeksi länsimaisia soittimia.

Koto-perinteen säilyminen kaikkein myrskyisimmistä Meiji-uudistuksen ja länsimaisen kulttuurin omaksumisen vuosista oli enimmäkseen naisharrastajien ja sokean koto-soittaja Michio Miyagin (1894–1956) ansiota. Tässä mielessä onkin äärimmäisen ironista, että soitin oli aikoinaan kielletty nimenomaan naisilta ja sokeilta miehiltä!

Koto-perinteen uudistaja Michio Miyagi

Koto-perinteen uudistaja Michio Miyagi

Aivan kuten Yatsuhashi Kengyō noin 250 vuotta aiemmin, myös Miyagi alkoi säveltää kotolle uudenlaista musiikkia ja pyrki nostamaan perinteisen musiikin samaan arvostuksen asemaan kuin mitä länsimainen taidemusiikki nautti Japanissa 1900-luvun alussa. Hänen ympärilleen alkoi vähitellen keräytyä 1920-luvulla niin sanottu Shin Nihon ongaku (Uusi japanilainen musiikki) -koulukunta. Koulukunnan piirissä kirjoitettu musiikki on sävelletty japanilaisille soittimille ja kuulostaa sinänsä perinteiseltä japanilaiselta musiikilta, mutta perinteisestä musiikista poiketen se on kirjoitettu länsimaisen taidemusiikin tavoin konserttisaleissa esitettäväksi ja lisäksi noudattaa usein länsimaisesta taidemusiikista lainattuja muotoja.

Miyagin vailla epäilystäkään tunnetuin sävellys on shakuhachille ja kotolle kirjoitettu Haru no umi (Meri keväällä, 1927), joka on sittemmin sovitettu lukuisille eri kokoonpanoille. Haru no umi on tunnettu kappale länsimaissakin sovituksena esimerkiksi huilulle ja pianolle. Japanissa se on saavuttanut uuden vuoden juhlinnassa niin vakiintuneen aseman, että monet kuvittelevat sen olevan perinteistä musiikkia. Miyagi myös kehitti jatkuvasti uudenlaisia kotoja, esimerkiksi pianon korvikkeeksi tarkoitetun valtavan 80-kielisen koton. Kuten saattaa arvata, suurikokoinen ja hankala soitin ei ikinä vakiinnuttanut asemaansa käytössä ja ainoa kappale soitinta tuhoutui sodassa. Kopio siitä on ihailtavana nykypäivänäkin Michio Miyagi -museossa Tokiossa.

 

Monipuolinen nyky-koto

”Monipuolinen” on erinomainen sana kuvaamaan koton nykytilannetta. Osittain Miyagin innovaatioiden pohjalta uudenlaisia kotoja keksitään ja rakennetaan jatkuvasti, ja niillä esitetään perinteisen ja perinteiseltä kuulostavan repertuaarin ohella muun muassa populaarimusiikkia ja uutta taidemusiikkia. 13-kielisen koton ohella käytössä ovat jossain määrin vakiintuneet muun muassa 17- ja 21-kieliset soittimet. Soittimen esitystekniikat mahdollistavat melkoisia irtiottoja missä tahansa genressä, ja koto onkin yhä Japanin harjoitetuimpia perinteisiä soittimia. Kukaan ei voi esimerkiksi sanoa nykytaidemusiikkia vaikeaksi tai kotoa tylsäksi soittimeksi kuultuaan Misato Mochizukin (s.1969) koto-sooloteoksen Intermezzo II.

Koton monipuolisuudesta ja monikäyttöisyydestä kertoo myös soittimen kansainvälinen suosio. Tätä kuvastaa myös tilanne Suomessa: Minni Ilmosen The Helsinki Koto Ensemble -yhtye on ansioitunut ja tunnettu monipuolisesta ohjelmistostaan, ja Tomoya Nakain ja Eva Alkulan koto–kantele-duo on niittänyt kunnia rikkaalla repertuaarillaan yhtä lailla Suomessa kuin Japanissakin. Japanin vanhimpiin soittimiin kuuluva koto onkin onnistunut säilyttämään paikkansa hyvin ja mikä tärkeintä, löytämään aina uusia merkityksiä paitsi japanilaisessa, myös kansainvälisessä musiikissa. Koto ei siis ole suinkaan menneisyyttä vaan päinvastoin nykypäivää.

Teksti: Lasse Lehtonen

Kuvat: © Smgregory

 

(Artikkeli julkaistu SJY:n Kokoro-lehden numerossa 4/2015 nimellä “Japanin musiikki tutuksi, osa 4: Koton lumoissa”)

Navigaatio