NIHONBUYŌ – perinteinen japanilainen tanssi

NIHONBUYŌ – perinteinen japanilainen tanssi

Teksti ja kuvat: Mirja Männikkö

Nihonbuyō (日本舞踊) voidaan kääntää kirjaimellisesti japanilaiseksi tai Japanin tanssiksi. Vaikka Japanissa on monia vanhoja ja perinteikkäitä tanssilajeja, termillä tarkoitetaan kuitenkin nimenomaan näyttämöllistettyä tanssimuotoa – suurin osa sen ohjelmistosta onkin peräisin kabukin tanssista eli kabukibuyōsta (歌舞伎舞踊).

Historia

Tanssi on kuulunut Japaniin jo muinaisuudesta lähtien: Kojikissa kerrotaan, kuinka Ame no Uzume onnistui tanssinsa avulla houkuttelemaan auringon jumalatar Amaterasun ulos luolasta piilottelemasta. Nihonbuyōn juuret voidaan yhdistää esimerkiksi kansantansseihin (minzokubuyō, 民族舞踊), hovin ja ylimystön (bugaku, 舞楽) sekä uskonnollisiin (kagura, 神楽) tai rituaalinkaltaisiin (furyū, 風流) tanssimuotoihin. Vaikutuksensa nihonbuyōn syntyyn oli myös buddhalaisilla nenbutsu-rukouksilla, joista 1200-luvulta lähtien tehtiin ”tanssillisempia” jalkojen nosteluineen ja maan polkemisineen. Ennen pitkää nenbutsut levisivät kiertävien taiteilijoidenkin ohjelmistoon. Eräs tällainen taiteilija, miko-neito Izumo no Okuni (出雲阿国), alkoi esittää Kioton joenvarsilla vuonna 1603 omalaatuisia tansseja mieheksi pukeutuneena. Tansseja kutsuttiin aluksi nenbutsuodoriksi (念仏踊り) tai yayako-odoriksi (ヤヤコ踊り), mutta omaperäisyyden vuoksi käyttöön vakiintui sana kabuku (傾く, kieroutunut, vino), joka myöhemmin vääntyi muotoon kabuki (歌: laulu, 舞: tanssi, 伎: tekniikka). Tansseista tuli hyvin suosittuja, ja esitysten aiheuttamat yleiset järjestyshäiriöt saivat Edo-hallinnon kieltämään näyttämöltä ensin naiset (ns. onnakabuki, 女歌舞伎) ja myöhemmin nuoret miehetkin (ns. wakashukabuki, 若衆歌舞伎). Kabuki sai jatkua, mikäli miesnäyttelijät olisivat varttuneempia (ns. yarōkabuki, 野郎歌舞伎) ja esitykset alkaisivat keskittyä ilmaisulliseen draamaan. Teatterimuodon kehittelyn ja mm. nōn (能) esikuvan avulla tansseista tuli rakenteellisesti järjestelmällisempiä ja monimutkaisempia, ja kabukiin syntyi oma tanssikategoria shosagoto (所作事). Yhteiskunnan ja elämäntapojen kehittyessä tanssien aiheiksi alettiin 1800-luvun alkupuolella ottaa kurtisaanien ja sotilasluokkien elämän lisäksi myös tavallisten ihmisten kulttuuria. Edo-hallinnon kaaduttua kabukia ja nihonbuyōta alettiin vulgaarin kansanviihteen sijaan pitää hienostuneena aktiviteettina. 1900-luvun alusta lähtien nihonbuyōn ohjelmistoon on tullut uusia teoksia, ja maailmansotien välillä se alkoi tulla itsenäisemmäksi lajikseen, eikä siis enää nykyään ole riippuvainen pelkästään kabukista.

Ohjelmiston tyyli

Kotenbuyōta (古典舞踊) voitaisiin karkeasti kutsua vanhoiksi klassikoiksi. Ne ovat kabukin ohjelmistosta peräisin olevia tansseja, joilla on vakiintunut ja tiukka rakenne – eri osien järjestyksellä voi tosin olla hieman eroja. Pääasiallisesti kuitenkin tanssit kiihtyvät loppua kohden sisältäen teemaan johdattelevan alun (jo, 序), sen kehittelyn (ha, 破) ja finaalin (kyū, 急). Moniin teoksiin kuuluu kudoki (miesrooleissa monogatari) eli tunteellisesti latautunut ”surulaulu”, jossa henkilöhahmo – nainen, mies, naamioitunut eläin tai myyttinen hahmo – purkaa sydäntään muistelemalla mennyttä ja esimerkiksi kohtaamiaan vaikeuksia rakkaudessa tai riitoja. Kudoki esitetään yleensä yksin, mutta niin kuin läsnä olisi toinen henkilö. Kudokin jälkeen tunnelma vaihtuu tanssillisemmalla osalla kokonaan toiseksi.

Sōsakubuyōn (創作舞踊) teoksissa käytetään perinteisiäkin menetelmiä, mutta yleisemmin siihen otetaan vaikutteita myös länsimaisista taidelajeista, kuten baletti, nykytanssi tai ooppera. Teokset eivät siis ole peräisin kabukin klassikkoteoksista, ja niiden rakennekin voi olla väljempi. Sōsakubuyōn rinnalla käytetään joskus vielä termiä shinbuyō (新舞踊, uusi tanssi), jonka voidaan ajatella hyödyntävän ehkä vielä asteen verran uudempaa materiaalia: yksinkertaisiin tansseihin otetaan inspiraatiota vaikkapa populaarimusiikista tai muista lyhyistä kappaleista.

Miltä se näyttää?

Nihonbuyōlle tyypillistä on sen suuntautuminen maahan, mikä näkyy esimerkiksi lattian polkaisussa tai ”tömistyksessä”. Hyppyjä on niukasti, eivätkä ne silloinkaan ole kovin liikkuvia tai suuria. Liikemateriaali jakaantuu kolmeen käsitteeseen: mai (舞い) on hillittyä ja liukuvaliikkeistä askellusta, odori (踊り)puolestaan vauhdikkaampi liikkumistapa, ja furi (振り) tarkoittaa erilaisia eleitä. Nihonbuyōn konkreettinen yhteys kabukiin tuo teoksiin voimakkaana myös näyttelemisen elementin. Tanssille tyypillistä on laulun kerronnan ja sanoituksen kuvailu, mutta eleet ja tulkinta ovat tärkeässä osassa, vaikka tanssi esitettäisiinkin sanattomaan soitinmusiikkiin.
Tanssiasuna on yleensä kimono. Tanssi voidaan esittää tanssityypistä ja roolihahmosta riippuen joko rooliasussa tai suodorina (素踊り), jolloin tanssija ei käytä varsinaista roolivaatetta peruukkeineen ja meikkeineen, vaan esiintyy omassa kimonossaan (ja mahdollisesti hakamissa). Vaatetus osaltaan rajoittaa liikkumista, mutta toisaalta kimonon leveät hihat tuovat suuremman liikelaajuuden tanssijalle sekä toimivat myös ilmaisuvälineinä – esimerkiksi kaino neito voi piilottaa nolostumisensa niiden taakse. Varsinaisen rekvisiitan eli (ko)dōgujen [(小)道具] tärkein työväline on viuhka, joka tarvittaessa muuntuu symboloimaan esimerkiksi sakepulloa, miekkaa, kukan terälehtiä, aaltoja tai tulta. Lisäksi tansseissa käytetään vaikkapa erilaisia päivän- ja sateenvarjoja, liinoja, naamioita, jalkineita, päähineitä, miekkoja ja keihäitä sekä soittimia, kuten tamburiinimaista furitsuzumia (振り鼓; myös: suzudaiko, 鈴太鼓) ja vyötärölle sidottavaa kakko-rumpua (鞨鼓; myös: koshitsuzumi, 腰鼓). Dōgujen kanssa tanssijaa avustaa kōken (後見)-näyttämöavustaja. Tanssiteoksiin kuuluu kuitenkin yleensä myös osa teodori (手踊り), joka tanssitaan ilman dōguja eli kirjaimellisesti ”käsillä”.

Miltä se kuulostaa?

Nihonbuyōn yleisimpiä soittimia ovat shamisen sekä tsuzumi-rummut, mutta myös kotoa, shakuhachia ja muita soittimia käytetään. Musiikkityylejä on monia, ja teoksia esitetään sanattomaankin musiikkiin – vaikkapa Haru no umi tai instrumentaaliversio kappaleesta Sakura. Laulu ja sanoitukset kuuluvat kuitenkin oleellisena osana varsinkin kotenbuyōn musiikkiin. Se voidaan jakaa kertovaan katarimonoon (語り物; esim. gidayū, 義太夫, kiyomoto, 清元 ja tokiwazu, 常磐津) ja laulettavaan utaimonoon (唄い物; esim. nagauta, 長唄).  Eri tyylit käytännössä määrittelevät kertomistavan sekä laulun suhteen soittimiin, ja yhden tanssikappaleen sisällä tyylejä saattaa joskus olla useampiakin.

Genret ja aiheet

Teemana voi oikeastaan olla mikä tahansa, ja nihonbuyō voidaankin ryhmitellä genreiksi alakategorioineen monin eri tavoin.

Yksi genreistä on shūgimono (祝儀物) eli onnittelutanssit, jotka sisältävät mm. onnen ja pitkäikäisyyden symboliikkaa, ja niitä esitetään erityisesti vuosipäivinä tai juhlatilaisuuksissa. Sen alalajiksi voidaan lukea huvittaviakin elementtejä sisältävä sanbasō (三番叟).
Vanhoja tapoja ja käytänteitä voi löytää oikeastaan tanssista kuin tanssista, mutta nihonbuyōssa on Edo-kauden tavoille oma erillinen genrensä: fūzokubuyō (風俗舞踊). Siinä kuvataan tavallisen kansan elämää, teiden kulkijoita, viihdyttäjiä ja myyjiä. Käytännössä fūzokubuyōn teokset ovat itsenäistyneet hengebuyōsta (変化舞踊), jossa yhdelle tanssijalle on peräperää esitettäväksi niputettu useampi tanssi yhteen jonkin tietyn teeman mukaan (esim. vuodenajat) isommaksi kokonaisuudekseen. Yksityiskohtaisemmin tapoja käsitellään esimerkiksi tanzenmonoissa (丹前: iso kylpylä), jotka kuvaavat kylpylän asiakkaita liikehtimistapoineen, sekä saireimonoissa (祭礼物), joissa kerrotaan japanilaisista festivaaleista.

Genrejä voidaan lähestyä myös aihepiireittäin. Kyōranmonot (狂乱物) kertovat miehistä tai naisista, jotka ovat menettäneet järkensä jonkin henkisen järkytyksen takia (rakkaus, kateus, ero, sairaus, joskus myös valheellinen hulluus huomion saamiseksi). Näihin teoksiin liittyy yleensä konkreettinen sairauden symboli, esimerkiksi bambunoksa tai violetti hachimaki-otsanauha. Alalajiksi lukeutuu michiyukimono (道行物), joka kuvaa hahmon tunteita ja järjen menettämistä. Michiyuki mielletään yleensä matkaksi, jonka päätepisteessä tehdään itsemurha, mutta välttämättä näin ei aina kuitenkaan ole, vaan teoksessa voidaan kertoa yleisemminkin matkanteosta, maisemista tai matkalla tavatuista sivuhahmoista.
Nihonbuyōn aihepiireihin kuuluvat myös henget: esimerkiksi yhdessä ruumiissa onkin kaksi sielua (ns. futaomotemono, 二面物) tai suitsukkeen savusta ilmestyy enemmän tai vähemmän vihamielinen henki (ns. asamamono, 浅間物).

Samaan tarinaan tai samojen henkilöhahmojen ympärille voi pohjautua useampia tansseja. Tällaisia ovat esimerkiksi Dōjōji-temppelin uuden kellon legenda (Dōjōjimono, 道成寺物), Soga-veljesten kostoretki isänsä murhaajan selvittämiseksi (Sogamono, 曽我物), tai teokset, jotka liittyvät vuorten kivisiltoja vartioivien pyhien leijonahahmojen maailmaan (shakkyō– tai shishimono, 石橋・獅子物). Myös esimerkiksi Benkein ja Yoshitsunen seikkailuiden ympärille liittyy useampia tansseja.

Genreksi voidaan eräällä tapaa ajatella myös alkuperä: nōtorimonossa (能取り物) on joko adaptoitu nōsta tai kyōgenista otettu tarina kabuki-formaattiin tai se on ulkoasullisesti nō-näyttämön inspiroima (ns. matsubamemono, 松羽目物).
Vaikka kabukissa on japanilaiseen perinteiseen nukketeatteriinkin eli bunrakuun (文楽) pohjautuva genre (ns. maruhonmono, 丸本物), ihan samanlaisena kategoriointi ei ole mielekäs, sillä suuri osa näytelmistä on samoja. Nihonbuyōssa kuitenkin näiden kahden taidemuodon yhteys tulee selvästi esille ningyōburissa (人形振り), jossa tanssija jäljittelee nuken liikehdintää.
Kamigatamai (上方舞; myös: jiuta- tai zashikimai, 地唄・座敷舞) on yksi erillinen nihonbuyōn tyyli, joka on kabukibuyōta hieman pelkistetympää tanssia. Sitä esitetään yleensä teehuoneiden tatamihuoneissa byōbu-sermin edessä, mutta joskus isommallakin näyttämöllä, kuten esimerkiksi Kioton Miyako-odorissa. Kamigatamain juuret ovat kabukin, nōn ja bunrakun lisäksi myös yläluokkien huvituksessa gotenmaissa (御殿舞). Sen aihepiireinä käsitellään esimerkiksi naisten sydämenasioita, sotiin liittyviä tarinoita tai vaikkapa Kioton nähtävyyksiä.

Nihonbuyōssa on useita eri koulukuntia, joiden välillä on vaihtelua niin opetuksen, tyylin kuin teostenkin suhteen. Yhteistä kaikille kuitenkin on halu esitellä japanilaisuutta nimenomaan tanssillisin keinoin, sekä pitää yllä lajin pitkiä perinteitä ja välittää niitä eteenpäin tuleville sukupolville. Nihonbuyōsta voi lukea lisää esimerkiksi

– Fujita Hiroshi: Nihonbuyō handobukku (2001) (japaniksi)
– Japanilaisen tanssin yhdistys: Nihon Buyō Foundation/日本舞踊協会 (englanniksi ja japaniksi)
http://www.nihonbuyo.or.jp/eng/html/nihonbuyo.htm
– Japanin kansallisteatterin digitaalinen arkisto: Bunka dejitaru raiburarii (japaniksi)
http://www2.ntj.jac.go.jp/dglib/

Kirjoittaja opiskelee perinteistä japanilaista tanssia niin käytännössä kuin teoriassakin. Hän on kirjoittanut kandidaatintutkielman tanssista Fuji musume (Wisteria maiden), ja aloittelee parhaillaan kabuki-aiheista graduaan.

Navigaatio