Suomen neljä vuodenaikaa

- haikukilpailun tulokset

SJY julisti vuoden 2004 syksyllä haiku-kilpailun, jonka aiheena oli "Suomen neljä vuodenaikaa". Onhan tämä aihe hyvin yleinen japanilaisissa haikuissa, tavalla tai toisella.

Kilpailun tulokset julkistettiin Japani-viikon avajaisissa 25.10. Kilpailun parhaina palkittiin Kirsi Suomivuori, Elina Loisa, Ritva Viiri ja Irene Merilahti, joka myös täydensi haikujaan hienoilla piirroksilla.

Kilpailuun osallistui 18 kirjoittajaa, joista useat olivat lähettäneet yli kymmenen tai jopa parikymmentä haikua. Tuomariston tehtävä oli siis varsin hankala. Tasokin vaihteli tavattomasti. Hienoa oli, että yksi kilpailijoista - joka sai myös ns. kunniamaininnan - oli liittänyt runoihin upean kokoelman aiheisiin liittyviä valokuvia!

Tuomariston puheenjohtajana toimi käytännössä runoilija Kai Nieminen, jonka yleiskommentteja nyt siteeraan.

Valitettavasti sinänsä hyvä aihe tuntui rajoittaneen kirjoittajien mielikuvitusta ja niinpä runoissa teemaan suhtauduttiin hieman kategorisesti ja tyydyttiin kuvaamaan luonnonilmiöitä lähinnä sen mukaan, miten ne heijastuivat kirjoittajien kulloiseenkin mielentilaan. Ja kun suomalaisista on puhe, hallitsi haikuja suru, synkkyys ja alakulo (ah niin dramaattisesti suomalaisten kärsimys tunki vääjäämättömästi pintaan...). Toki mukana oli myös nokkelia oivalluksia ja huumorin väläyksiäkin.

Kai Nieminen ihmettelee yhteenvedossaan, kuinka olemme vieraantuneet agraariyhteiskunnasta eli talonpoikaisesta vuodenkierrosta, kynnöstä, kylvöstä, elokorjuusta jne.

Monet kirjoittajat ovat tyytyneet kuvaamaan kutakin vuodenaikaa, mikä sinänsä ei ihmetytä: ovathan syyssde ja räntä apeita ilmiöitä ja vastaavasti sulavat, auringon kimalluttavat keväthanget antavat toivoa paremmasta.

Kai Niemisen mielestä nämä itsestäänselvyydet eivät ole runoja vaan toteamuksia. Kain mukaan lukijan oivallukseen pitää luottaa, siihen, että joutsen on valkoinen ja voikukka keltainen. Kaivattiin omaperäisiä kokemuksia, ei fraasien toisteluja. Raikkaus puuttui, vaikka symbolit tuttuja ovatkin.

Kai huokaileekin, että niin monista haikuista puuttui uusia näkökulmia, jotakin yllättävää, runoja joissa on jännite, oivallus. Hänen mieleensä tuli vertaus, että haiku on käsitetty ikäänkuin digitaaliseksi kameraksi, jolla dokumentoidaan runsaasti hetkiä ja tilanteita, koska kuvien kehittäminen ei maksa mitään!

Oma kysymyksensä on tietysti haikun mitta, jolla on omat rajoituksensa sanavalintaan, mutta toisaalta se myös tukee kirjoittajaa. Kai on sitä mieltä, että jos sanottavan painokkuus edellyttää mitan hallittua rikkomista, mitta saa antaa myöten. Vaikka haiku on suppea runomuoto, siinä voi ja pitää pyrkiä sanomaan paljon - siinä sen haaste.

Muutamalla sanalla voi assosiaatoiden avulla luoda laajoja mielikuvia, sisällyttää lyhyeen runoon viittauksia kaikille yhteisiin kokemuksiin ja tunnelmiin kuten Eino Leinon Nocturnesta "ruislinnun laulu" tai "jo joutui armas aika", joihin sisältyy niin paljon muistoja.

Edellä oleva perustuu Kai Niemisen yleiskritiikkiin, mutta me tuomariston muut jäsenet, SonjaServomaa ja allekirjoittanut, jaamme Kain käsitykset. Toisaalta emme halua lannistaa kirjoittajia, päinvastoin. Kilpailun haikut olivat erittäin mielenkiintoista luettavaa. Osallistujat olivat paneutuneet aiheeseeen ja tehneet lujasti töitä sekä vuodattaneet sieluaan ja sydänvertaan paperille. Tavattoman arvostettavaa!

- Jukka Suomela
jukka.suomela@kolumbus.fi