- Ootko muuten lukenut japanilaista kirjallisuutta?
- Olenhan mä paljonkin, esimerkiksi Shogunin ja Geishan muistelmat.
- Mutta eiväthän ne ole japanilaista kirjallisuutta vaan amerikkalaisia bestsellereitä.
- ???
No tällaistahan se arkipäivän keskustelu on. Eikä oikeastaan pitäisi viisastella, sillä on hyvä, jos ihmiset ylipäänsä lukevat. Sitä paitsi tarttuuhan noista edellä mainituista kirjoista jotain japanilaista, mikä taas on omiaan herättämään kiinnostusta japanilaista kulttuuria kohtaan pidemmälläkin tähtäyksellä.
Oma kiinnostukseni japanilaista kirjallisuutta kohtaan heräsi 60-luvun puolivälissä. Aivan sattumalta kuten niin moni asia elämässä yleensäkin. Japanista en ihmeemmin tiennyt. Perustiedot historiasta sekä satunnaisia eksoottisia kuvia tuosta etäisestä maasta. Sitten sattui käteeni Yukio Mishiman* (1925-1970) Kultainen temppeli ja tajusin, että olin avannut elämässäni aivan uuden oven, jonka takana minua odotti uusi ja kiehtova maailma.
Mutta aluksi aivan pari sanaa vanhemmasta kirjallisuudesta. Tavallisesti mainitaan ensimmäisenä varsinaisesti kaunokirjallisena teoksena Murasaki Shikibun (synt. vuoden 970 tienoilla) Genjin tarina (Genji Monogatari) Heian-kaudelta (794-1191). Shikibu itse ilmeisesti vietti paljon aikaansa keisarin hovissa Kiotossa ja niinpä syntynyt teos on eloisa kuvaus Heian-kauden elämästä. Mielenkiintoista on, että kolme ensimmäistä osaa Genjin tarinasta on suomentanut Martti Turunen eli Marutei Tsurunen, Japanin parlamentin ylähuoneen nykyinen jäsen. Hän oli aikoinaan ahkera kääntäjä ja on myös suomentanut Ihara Saikakun Viisi naista, jotka rakastivat rakkautta. Iloluontoinen, hauska ja siekailematon tarinakokoelma 1600-luvun lopun Japanista, jolloin ilotalot olivat luonnollinen osa elämää muutoin niin säädellyssä yhteiskunnassa. Kamakura-kausi (1192-1337) tuotti runsaasti soturi- ja taistelukertomuksia, joista merkittävin on ehkä kansalliseepokseksi kohonnut Heike monogatari. Tarina kuvailee monipolvisesti Heiken ja Tairan sukujen keskinäistä vihanpitoa.
No missäs ne haikut ovat, kysytään tietysti. Eivät ne ole kadonneet minnekään, päinvastoin nauttivat ainakin Suomessa suurta suosiota, kuten viimeisin haiku-kilpailummekin osoittaa. On syytä mainita Basho, joka on japanilaisen kirjallisuuden suuria klassikkoja. Kai Nieminen ja ennen häntä G.J. Ramstedt ja kesken uraansa menehtynyt Veikko Polameri ovat uutterasti ja ansiokkaasti paiskoneet töitä meidän kaikkien iloksemme. Omalta kohdaltani haluan mainita Kai Niemisen kääntämät Bashon matkarunokokoelman Kapea Tie Pohjoiseen sekä Rakasta Sinä Vain. Mainttakoon tässä myös Juhani Lompolon valikoima kokoelma Masaoka Shikin haikuja. Jos on innostunut haiku-runoudesta, voi myös tutustua Tuomas Anhavan runokokoelmiin, mm.Oikukas tuuli.
Mutta on jo aika siirtyä moderniin japanilaiseen kirjallisuuteen. Nykykirjallisuus avautui saarivaltakunnassa, kuten moni muukin yhteiskunnallinen ja kulttuuritoiminta, Meiji restauraation ansiosta vuonna 1868. Tämä tietysti merkitsi läntisen kirjallisuuden maihinnousua ja niinpä monet aloittelevat japanilaiset kirjailijat tutustuivat laajalti mm. venäläiseen kirjallisuuteen
*) Japanilaiset nimet on tässä kirjoitettu suomalaisittain eli ensin etunimi ja sitten sukunimi
On sanottu, että Japanin moderni proosa eli shosetsu alkoi itse asiassa 1890, kun Ogai Morin (1862-1922) nelivuotinen Saksan oleskelu päättyi ja hän julkaisi erinomaisen ja todennäköisesti omakohtaisen tarinan nimeltä Tanssijatar. Toinen mielestäni merkittävä teos on Villihanhet, jonka keskeiset teemat ovat itsehillintä ja mielentyyneys – nämä aiheet toistuvat japanilaisessa kirjallisuudessa tavan takaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta Morin elämässä oli sekin, että hän jo nuorena opiskeli hollantia, mitä pidettiin länsimaista lääketieteen opiskelua varten välttämättömänä (ja lääkäriksihän hän sitten valmistui vaikka antautuikin kirjalliselle uralle).
Morin aikalaisiin kuului myös Soseki Natsume (1867-1916), joka oli englantilaisen kirjallisuuden tuntija ja luennoikin tästä Tokion yliopistossa. Samalla hän oli merkittävä kirjallinen vaikuttaja, johtava kriitikko ja intelektuelli. Hänen ehken pääteoksensa on nimeltään Kokoro, jossa pääteemana on juuri älyllinen etsiskely ja kamppailu oman egonsa kanssa.
Lukukokemuksiin liittyi varhaisessa vaiheessa myös Taisho-kauden Osamu Dazai (1909-1948), jonka itsetuhoinen ja dekadentti elämä viehätti tietysti nuorta tuskaista suomalaista. Laskeva aurinko sekä Ei enää ihminen ovat vahvasti omaelämäkertaisia, mutta samalla myös kronikoita katoavasta Japanista. Kirjoissa kuvataan 30-luvun elämää ja yhteiskunnallisia virtauksia, mutta myös japanilaisen aristokratian murenemista hävityn sodan jälkeen.
Monet muutkin aikakauden merkittävät japanilaiset kirjailijat pyrkivät varsinkin uransa alussa omaksumaan länsimaisia vaikutteita, toki unohtamatta maan yli tuhatvuotista proosatraditiota. On myös selvää, että klassisten kiinalaisten kirjoitusten opiskelua pidettiin tärkeänä. Omat suosikkini ovat Junichiro Tanizaki (1886-1965), Yasunari Kawabata (1899-19729) sekä jo edellä mainittu Yukio Mishima (1925-1970). Kaikkien näiden kirjailijoiden teoksia on suomennettu runsaasti ja julkaistu esimerkiksi Tammen keltaisessa kirjastossa.
Tanizakin lupaavasti alkaneet opinnot Tokion keisarillisessa yliopistossa tyssäsivät rahoitusvaikeuksiin ja nuori mies alkoi kirjoittaa novelleja. Suomessa on julkaistu muun muassa Unien silta, joka sisältää useita hänen varhaiskautensa tarinoitaan. Keskeisiä teemoja ovat kauneuden turmiollinen voima sekä kauhu ja kuolemanpelko (taustana tietysti vanhat japanilaiset kummitustarinat). Mielenkiintoinen, joskin hieman ahdistava kertomus on nimeltään Avain, vahvasti fetisismin värittämä rakkaustarina vanhenevasta miehestä ja hänen vaimostaan. Tanizakin ehdoton pääteos on Makiokan sisarukset, monoliittinen teos, joka kuvaa neljää yläluokkaista osakalais-sisarusta ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Vahvaa kuvausta aikakaudesta, joka vähitellen on vääjäämättä katoamassa huolimatta japanilaisuuden vahvasta perinteestä.
Tanizakista on ehkä helpottavaa siirtyä Kawabatan miellyttävään lyhyempään proosaan. Joku on sanonut, että kertojan huulilla karehtii kaiken aikaa lempeä ja surumielinen hymy. Empaattisuus hallitsee, kiihkoa on vähemmän. Kawabatan klassikoista kannattaa mainita Kioton, Lumen maan, Tuhat kurkea, Vuoren Jylyn ja viimeisimpänä julkaistu varhaistuotannon kokoelma Kämmenen kokoisia tarinoita. Mukavaa ja levollista iltalukemista tämän henkevän, hopeahiuksisen intellektuellin seurassa. Kawabatalle myönnettiin vuonna 1968 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Kawabata selvitteli viimeisinä vuosinaan suhdettaan kauneuteen ja perinteeseen. Vuonna 1970 hän päätti elämänsä oman kätensä kautta mitään viestiä kuitenkaan jättämättä..
Jo aiemmin mainittu Mishima oli merkillinen äärimmäisyyksien mies. Erittäin lahjakas autoritaarisen ja konservatiivisen kasvatuksen saanut poika, joka jo ylioppilaaksi tullessaan herätti huomiota. Siirtyi sodan lopussa Tokion keisarillisen yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan ja sai valmistuttuaan paikan Japanin valtiovarainministeriössä. Mishima kuitenkin luopui varsin pian virkaurastaan ja siirtyi vapaaksi kirjailijaksi. Kuoleman, tuhon ja kunnian teema hallitsee hänen teoksiaan ja hän unelmoi jo nuorena varhaisesta kuolemasta. Kirjassaan Kunnia on katkera juoma tarinan keskeinen henkilö Ryuzi toteaa, että ” hän oli miehisyyden symboli ja nainen täydellinen nainen. He tulivat maailman vastakkaisilta kulmilta, kohtasivat sattumalta ja kuolema vihki heidät”. Mishiman elämän traagisuutta lisäävät hänen taipumuksensa homoseksualismiin, sadomasokismiin ja ekshibitionismiin sekä ennen kaikkea kiihkokansallisuuteen. Mishimalla oli yksityinen sadan miehen armeija Tate no kai, joka herätti laajaa huomiota. Vuoden 1970 marraskuussa tämä joukko otti panttivangikseen Japanin puolustusvoimien komentajan, ja Mishima piti intohimoisen puheen pääesikunnan portaille kokoontuneille sotilaille tuomitsemalla Japanin sodan jälkeisen demokratian ja lopuksi (saamatta ideoilleen vastakaikua) suoritti kaikkien sääntöjen mukaisen rituaali-itsemurhan.
Ehkä lopuksi muutama sana japanilaisen kirjallisuuden kääntämisestä suomeksi. Vielä 70-luvulla moni teos kääntyi omalle kielellemme lähinnä englannin ja saksan kautta. Tässä hankalassa prosessissa kunnostautuivat erinomaisesti muun muassa Eeva-Liisa Manner, Tuomas Anhava ja Aapo Junkola. Varhain kuollut Veikko Polameri oli etevä japanilaisen kirjallisuuden tuntija, jonka käännökset ja ideat kumpusivat suoraan japaninkielestä. Tänään voimme olla kiitollisia Kai Niemiselle, joka on valikoinut ja kääntänyt runsaasti japanilaista runoutta sekä proosaa.